Lapsen/nuoren uskonnonvapaus?

 

 

Lapsi syntyy,  vanhemmat haluavat ristiä hänet ja näin ollen hänestää tulee evankelis-luterilainen,

 

Lapsi on 2 vuotias ja menee päivähoitoon vanhempien ollessa töissä, päivähoidossa pidetään pyhäkoulua,

 

Lapsi menee 1.luokalle, siellä opetussuunnitelmaan kuuluu Uskonnonopetus,

 

Lapsen kotikunnassa on kesäleirejä jotka järjestää seurakunta,muita vaihtoehtoja ei ole ja näillä leireillä on kaikki kaverit, leiri-ohjelmaan sisältyy iltahartaudet yms.

 

Lapsi kasvaa nuoreksi, menee ylä-asteelle ja 8.luokalla luontevasti ystävien mukana rippileirille, jossa on mukavaa, ainoa haaste on miettiä se että miten jaksaa kaikki nämä uskonnon opetus hetket.

 

Nuori suorittaa peruskoulun ja tuttuun tapaan laulaa suvivirren(niinkuin joka vuosi) päätösjuhlassa.

 

Nuori menee ammattikouluun jossa ainakin yksi "pakollinen" kirkossa käynti/vuosi.

 

Yllä on nopeasti kirjattuna tyypillisen suomalaisen ev.lut ristityn lapsen/nuoren kasvun ja kehityksen vaiheita uskonnon saralta. Jossa minua kummastuttaa se että siellä on joka luokan yms. välissä uskonnollisia juttuja, vaikka eihän lapsi/nuori ole saanut missään välissä mahdollisuutta ns vetäytyä tästä kuviosta, tai siis kukaan ei ole sanonut että "ei tarvitse olla täällä jos et tunne että haluat olla täällä", saati sitten varsinkaan ala-asteen aikaan kuulla muista uskonnoista/ateismista ollenkaan?

Itse koen että uskonto on asia, joka ihmisen täytyy ensin itse tuntea kokevansa. Eli siis ei ihmistä voi liittää kirkkoon ennenkuin sinne tuntuu kuuluvansa. Hyvänä esimerkkinä se ettei ihminen hyppää benji hyppyä ennen kuin tuntee olevansa valmis, vai voiko hänet pakottaa hyppäämään, tönäistä kenties? Vapautta on siis se että ihminen saa tuntea asian omakseen ennenkuin sen tekee, eikä se että tekee ensin jotain ja sen jälkeen vasta tuntee sen omakseen. (vai tunteeko silti välttämättä? )

Eli suurin kysymys on minulle se että onko kaikkien seurakuntalaisten yms mielestä lapsi saati sitten vauva saanut yhteenkuuluvuuden tunteen uskontoonsa? Vai päätetäänkö heidän puolestaan jonka jälkeen luodaan se yhteenkuuluvuden tunne, jonka johdosta lapsi/nuori tuntee sitten hänelle päätetyn uskonnon omakseen?

Jos kerran vanhemmat/kirkko yms voi päättää vauvan puolesta hänen uskonnostaan, voivatko he päättää lapsen poliittisen näkemyksen? seksuaalisen suuntautumisen? Kaikki arvot ja muut hänelle tärkeät asiat? Tottahan se on että lapsi/nuori omaksuu vanhemmiltaan paljon, mutta silti mielestäni hänkin on aina oma yksilö jonka puolesta ei voi päättää mitään, koska jos kerran uskonnon voi päättää, niin voiko sitten päättää sen että lapsesta tulee oikeistolainen, vaikka lapsi ei aikuisena tunnekkaan näkemysmaailmansa kohtaavan sinne suuntaan? Tai se että lapsesta tulee homoseksuaali, vaikka 13 vuotiaana äidin pikku poika päättääkin että ei enää pukeudu pinkkiin? Tai voiko lapselle opettaa väkisin sellaisia arvoja jotka hän todennäköisesti tuntee aikuisena turhiksi, esim. Jos vanhemmat painostaa lasta/nuorta ajattelemaan kaikkea rauhan kannalta mutta armeijassa hänestä ei tulekkaan rauhanturvaaja vaan tykistömies ja innokas "sotimaan"

Loppuyhteenvetona näin unisena ja lyhyesti asiaa ajateltuna:

Mielestäni uskontoa ei voi "opettaa" kouluissa tai muissa, se kalskahtaa jo jonkin sortin vapaudenriistolle/aivopesulle? -Päinvastoin kuuluisi antaa ns.tietoa,taitoa ja vapautta ajatella, jotta pystyy tuntemaan itse oman uskontosuuntansa.

Pyhäkoulut, Rippileirit,Kesäleirit yms. Nämä kaikki ovat hienoja tapahtumia joissa tavataan kavereita,saadaan kokemuksia ja jotka tukevat lasten sosiaalista kasvua ja kehitystä. -Mutta yhtyen ylempään siinä suhteessa että jopa leikinvarjolla voidaan tuoda uskontoa lapsille/nuorille, on mielestäni edelleen sitä vapaudenriistoa itsenäiseen ajatteluun yms.

Isoin kysymys:

Kuuluuko uskonnon pakosti olla siis osa lapsen/nuoren kasvua ja kehitystä? (eli eikö lapsi kehity ilman jotain uskontoa)